[ äidille ]

klo 8:04 | 15.4.2017
Äiti. Sana, joka on kaikille meille tärkeä ainakin jossain muodossa. Useimmille myös ensimmäinen opittu sellainen. Kodin kuvalehti haastoi kaikki bloggaajansa kiittämään äitiään 50. juhlavuoden kunniaksi. Aihe on kuitenkin niin hankala, että koin kirjoittamisen aloittamisen haastavaksi. Ei siksi, että äitini olisi huono äiti vaan koska suhteemme on ollut niin monialainen. Toki olisin voinut kirjoittaa vain lyhyen kiitoskirjeen, mutta sekään ei tuntunut oikealta tavalta kohdata tätä aihetta.
Äitini eli oman lapsuutensa ja nuoruutensa suojaisassa Lestadiolaisyhteisössä kuusilapsisessa perheessä. Sitten isäni astui kuvioihin ja pian ilmoitinkin tulostani. Syntyessäni äiti oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta muutamaa kuukautta aiemmin ja voin kuvitella, miten nopeasti elämä oli tuntunut kääntäneen suuntaansa. Vaikka isovanhempani ovatkin aina hyväksyneet minut ja olen tuntenut heidän rakastavan minua, eivät he tietenkään aluksi hyväksyneet tai ainakaan olleet hyvillään äitini raskaudesta tai miehestä uskonjärjestön ulkopuolelta.


Nuoresta iästään huolimatta, äiti oli kuitenkin hyvä ja rakastava. Isä lähti pian syntymäni jälkeen armeijaan ja me tytöt pärjäiltiin sillä aikaa. Varhaisimmat muistoni lapsuudesta ovat tietysti äärimmäisen hämärät. Pieniä hetkiä tallennettuna muistilokeroihin, joista on vaikea tehdä yhtä selkeää ketjua, vaikka yritänkin. Muistan itseni kierimässä lumista tienpenkkaa alas tai istumassa pyörän tarakalla istuimessa kesämekko päälläni, äidin polkiessa fillaria. Muistan, kun kuuntelimme kasetilta jumppaohjeita ja jumppasimme olohuoneessa. Tai sen, kun äiti kaivoi kurkkuuni jumittuneita merkkareita ulos. Muistan myös äidin itkemässä lohduttomasti makuuhuoneessa ja itseni itkemässä myötätunnosta siinä vieressä. Muistan kun menimme koko perhe vappuna tivoliin ja eron. Muistan, kun koteja olikin kaksi. Ja kun oikeuden päätöksellä jäin isän luo asumaan, kuinka paljon äitiä ikävöinkään. Muistan sen, kuinka usein äiti oli unissani ja kuinka pettynyt olin aamulla, ettei äiti ollutkaan siellä. Tai sen, kuinka piilouduin sängyn alle, kun äiti soitti. Kurkkuun nousee pala edelleen tätä kirjoittaessa. Se on jännä, kuinka tietty tuska ei poistu koskaan.


Äiti on kokenut katkeruutta ja varmasti huonommuutta siitä, etten saanut jäädä hänen luokseen asumaan eron jälkeen. En tiedä, mitkä pohjimmaiset syyt oikeuden päätökselle silloin olivat. Itse kuitenkin koen, että pienelle alle kouluikäiselle lapselle ei ole luonnollista olla erossa omasta vanhemmastaan lähes kahta viikkoa kerrallaan. Tämä hylätyksi tulemisen tunne vaivaa itseäni osittain yhä edelleen, eikä sen kanssa ole ollut aina helppoa elää. Aikuisena tosin tunteitaan osaa jo käsitellä ja ymmärtää, mistä ne johtuu. Eikä äitiä ole syyttäminen. Tärkeintä on kohdata menneisyys sellaisena kuin se on ja uskoa, että elämä kantaa tulevaisuudessa. Ettei ihmisiin tarvitse jäädä roikkumaan ja ettei ne tärkeimmät ihmiset hylkää, vaikken aina ole rakastettavakaan
.
Olen joskus ollut ärsyyntynyt äitini tavasta haihatella tai elää unelmissaan. Tai siitä, että äiti on sinisilmäinen ja luottaa helposti ihmisiin. Joskus olen miettinyt, miksi äidin pitää puuttua niin moniin asioihin, vaikka helpommalla selviäisi, jos olisi vain hiljaa. Toisaalta kunnioitan äidin oikeustajua ja halua auttaa heikompiaan. Kunnioitan sitä, ettei äitiä hetkauta muiden mielipiteet itsestään, vaan hän rohkeasti asettuu vastavirtaan, jos tarve vaatii. Vaikeinta itselle on ollut huomata, ettei lapsena täydellisenä pitämänsä ihminen olekaan täydellinen ja hyväksyä toisen virheet. Omalla kohdallani ainakin on ollut selkeästi helpompaa hyväksyä epäkohdat muissa kuin omassa äidissään.


Äiti on perinyt mummini visuaalisen lahjakkuuden. Molemmilla on mieletöntä silmää pienille yksityiskohdille ja olenkin aina toivonut osaavani piirtää ja kirjoittaa yhtä hienosti ja kuvailevasti kuin äitikin. Äiti on myös se, jolta olen perinyt rakkauden valokuvaamiseen ja jolta sain ihka ensimmäisen oman kameran. Teininä äiti innosti minuakin osallistumaan kameraseuran kokouksiin ja opettelemaan pimiötyöskentelyä. Valokuvan kehittäminen pimiössä on muuten kutkuttavan jännittävää puuhaa ja kuvan ilmestyminen paperiin tuntuu jotenkin taianomaiselta.


Äiti on myös se, joka vei minua lapsena tanssitunneille ja se, jolta sain matkustelun kipinän. Ilman ensimmäisiä matkojani Kreikkaan, en olisi ehkä koskaan myöhemmin uskaltanut lähteä yksin matkaan. En olisi tiennyt, että meren toisella puolella on ihan toinen maailma, joka on silti lähempänä omaamme, kuin osaisimme arvatakaan. En olisi tiennyt, että ilman yhteistä kieltäkin pärjää, jos osaa vaan huitoa vähän käsillään ja hymyillä kauniisti.

Kun katson valokuvia itsestäni, näen niissä usein äitini piirteitä. Sekin saa itsessäni ristiriitaisia tunteita aikaan, enkä oikein edes tiedä mistä se johtuu. Useimmat tuntemani naispuoliset ihmiset eivät tosin missään nimessä haluaisi muistuttaa ulkoisesti äitiään, eikä kysymys ole edes siitä, onko oma äiti ulkoisesti viehättävä. Olen miettinyt, että ehkä kyse on vanhenemisen pelosta ja "itsensä näkeminen" 20 vuoden päästä ahdistaa meitä. Tiedä häntä. Toisaalta en haluaisi näyttää keneltäkään muultakaan eikä perimissäni geeneissä ole moittimista. Paitsi ehkä hajamielisyydessä. Sen olisin toisaalta voinut olla perimättä. Mutta olkoon nyt, kun kerran mukaan tarttui.
Kiitos äiti, että olet mun.

Comments

Popular Posts