[ aurinkoa ja valkoista höttöä ]


klo 23:21 | 8.5.2017
En edes muista, milloin viimeksi olisimme olleet ihan vaan kotona koko viikonloppua, joten viime viikonlopun kotoilu tuli todella tarpeeseen. Lauantaina pesin ikkunoita kuopuksen "auttaessa". Tässä lapsia kasvattaessa saa itsekin harjoitella tuota jakamisen iloa ja ehkä treenata pinnan venytystä myös. Teki nimittäin mieli ehkä muutaman kerran napata ikkunan pesin lapsen kädestä, mutta pakko oli vain laskea kymmeneen tai ehkä sataan ja odottaa omaa vuoroaan. Tältäkö se lapsestakin tuntuu?


On muuten uskomatonta, kuinka suuri merkitys puhtailla ikkunoilla voi olla. Koko asunto näyttää miljoona kertaa siistimmältä, kun ikkunat on puhtaat, vaikken ehtinyt lopulta edes imuroimaan. Ja uskomaton on myös tämä tavaran määrä, joka ei tunnu häviävän koskaan. Lähetin äitini mukana varmaankin 8!! kassillista tavaraa myyntiin viikko sitten ja nyt jo on yksi uusi Ikean kassillinen täynnä vanhoja vaatteita ja kenkiä. Toki haastetta aiheuttaa meidän taloyhtiön vaihtopiste, jonne ihmiset tuo välillä tosi priimaa tavaraa, enkä mitenkään voi niitä vastustaa. Ilmaista hei!!


Siivousrumban lisäksi ulkoilimme viikonloppuna tuntikaupalla, joista pari tuntia ihan vähän pakotettuna. Esikoinen unohti, että mun avaimet löytyy hänen taskunpohjaltaan ja saattoi kauppareissulla ihan hups vaan eksyä kaverin luo. Onneksi oli sentään upea ilma ja lapsetkin nautti olostaan. Toista oli taas tänään lumen tuprutellessa taivaalta. Mutta ei siitä ehkä sen enempää.



Pojat pääsivät lauantaina pelaamaan krokettia naapurin pojan kanssa. Ja koska niiden puumailojen huitaisut silmän korkeudella ei vielä riittänyt, pääsivät tyypit myöhemmin vielä kokeilemaan petannkkiakin. Voitte varmaan kuvitella sitä "ei sinne, älä koske, älä juokse alle, odota, kohta osuu päähän, varo sun sormia"- huutojen kaikumista siinä kentän laidalla. Oli siis sen verran vaarallisen näköistä puuhaa, kun kolme alle 5-vuotiasta heittelee painavia metallikuulia, että koimme parhaaksi poistua takavasemmalle. Eikä siis jätetty lapsiakaan sinne heittelemään toisiaan kuulilla, vaan nappasimme heidätkin mukaan.




Meillä on työpaikalla menossa myös tiimien välinen kuntoilukisa, jonka ajatuksena on kerätä kilometrejä aina Pekingiin saakka. Olen vakaasti päättänyt, ettei meidän tiimi tule tätä häviämään ja koko viime viikko menikin reippaasti kuntoillen. Kokosin meille taas takapihan kuntopiirijengiä kasaan ja eilen pidettiinkin aamulla kauden ekat treenit. Mikä siinä onkin, että yksin takapihalla kuntoileminen on olevinaan niin noloa, etten vaan osaa mennä ja ryhtyä kuntoilemaan. Ainakin lapset pitää saada mukaan, jotta jotenkin edes uskaltaa ajatella kyykkyjä ja lankkuja ihmisten ikkunoiden alla. Mutta nyt on tosiaan jengi koossa ja onhan ryhmässä liikkuminen kyllä tosi kivaa.


Esikoinen on pidempään jo toivonut, että meidän ruokahaaste saisi jatkoa. Me ollaan siis muutamaan kerran pidetty tapana valmistaa kerran viikossa jollekkin muulle maalle tyypillistä ruokaa. Niinpä eilen valmistui Intialaista kanakormaa ja jälkkärit nautittiin vielä ulkona, sillä eväsretki on pienempien jokapäiväinen kestotoive. Pienin tosin nukahti rattaisiin, mutta parkkeerattiin ne rattaat puistoon omenapuun alle ja nauttittiin aurinkoisesta, mutta hemmetin tuulisesta iltapäivästä.


Viikonloppu oli siis kotoilusta huolimatta niin täynnä hulinaa, että tänään aamulla sängystä noustessa tuntui, että kroppa painoi miljoona kiloa. Mutta kyllä se vähitellen käynnistyi jo tähän alkavaan viikkoon. Ja tästä viikostahan on alun perusteella tulossa tosi hyvä. Ainakin jos vähän siristää silmiä, eikä välitä siitä ulkona leijailevasta valkoisesta hötöstä.

Comments

Popular Posts