[ Kati ja kullat Katinkullassa ]

klo 15:09 | 25.3.2017
Pojat  nukkuu päiväunia, joten tulin vain nopeasti kertomaan  pikaterveiset Vuokatista. Ajelimme tänne eilen iltasella (tai kai se kello kahden saapuminen lasketaan paremminkin yoksi) ja matka taittui yllättävän nopeasti tarinoidessani mm. siitä kun tapasin Nilsiän Öljy sheikin. Sää on täällä mitä mahtavin ja pääsinkin tuossa äsken nauttimaan after ski juomaa meidän terassille, ilman sitä ski osuutta tosin. Kunhan retkikunta tuolta heräilee, lähdemme polskimaan Katinkullan kylpylään, josta lapset on ihan tohkeissaan.
Itselläni polttelee tuo hiihtäminen takamuksessa, joten katsotaan josko voimaa riittää tänään vielä siihenkin. Onneksi on useampi päivä aikaa sivakoimiseenkin. Äsken ulkoillessamme tuolla olikin aikamoinen hiihtäjien kuhina. Tälle viikonlopulle kun sattui myös hiihtokisat.

Innostuin muutama vuosi sitten hiihtämisestä siinä määrin, että melkein jo pääsin hiihtoreissulla ohittamaan yhden vanhemman miehen. Siis melkein. Oli jotenkin hämmentävää huomata, että innostuksesta ja suht ahkerasta harjoittelusta huolimatta, nopeus oli lähinnä kilpikonnan luokkaa. Seuraavana vuonna Noah ilmoittikin tulostaan ja sittemmin talvet on ollut suht vähälumisia. Noh, tekosyitä lienee nuokin. Mutta nyt on ainakin jo sellaiset apajat, kun latu lähtee 20 metriä loma-asunnon ovelta, että hiihtämään meneminen ei enää voisi helpompaa olla.

Tässä kirjoittaessa tuli mieleen useampia hiihtomuistoja lapsuudesta, joista tämä päällimmäinen on kaikessa koomisuudessaan aika kauheakin. Vasta nyt oikeastaan ymmärrän, mitä olisi voinut käydä.
Taisin olla ensimmäiseltä tai toiselta luokalta, kun päätin hiihtää kouluun. Paljaaksi auratun vilkkaasti liikennöidyn asfalttitien ylittäminen suksilla oli pienelle tytölle jo varmasti aika lähellä extremeä, mutta lisämausteensa tähän toi vielä aura-auton auraaman metrin korkuinen lumivalli siinä suojatien kohdalla.  Koitin niine Peltosineni kiivetä sen kasan päälle, jotta pääsisin jatkamaan matkaa. Itsehän olin varmasti kutakuinkin yhtä pitkä kuin se kasa oli korkea ja kiipeämisyritys koitui takaperin luisumiseksi takaisin ajotielle. Siinähän sitten makasin selälläni sukset ristissä niiden sojottaessa taivasta kohti. Luojan lykky oli varmasti hiihtäjän neonvärinen reppu, pipo ja muut accessoorit. Muuten olisi saattanut Ooppeli hurauttaa aamuhämärässä tytön ja Peltsien yli.


Tuolta yläkerrasta kuuluu jo supsutusta, joten lienee aika kaivaa simmarit esiin ja lähteä pulikoimaan. Aurinkoista viikonloppua kaikille.

Comments

Popular Posts