[ miten tukea lasta erilaisten ihmisten hyväksymisessä ]

klo 18:58 | 1.12.2016
Ryhmä lapsia vanhempineen odottaa parkourtunnin alkamista  käytävässä. Hiljaisuuden rikkoo kirkas lapsen ääni "Sä oot varmaan tullut jostain multakuopasta, kun olet noin likainen". Ystäväni poika on hämillään ja kuin pisteenä iin päälle, lapsen letkautuksen jälkeen syntyy naurunremakka niin aikuisten kuin muiden lasten toimesta. Kukaan ei huomaa sanoa mitään, vaikka pienen pojan mieli oli juuri pahoitettu. Ystäväni puuttuu asiaan ystävällisesti ja kertoo, että hänen poikansa isä on afrikkalainen, ja siksi pojan iho on myös kauniin ruskea. "Aijaa", keskustelun avannut poika vastaa.
Haluan uskoa, että ainakin suurin osa vanhemmista nauroi hermostuksesta (naiivi kun olen) ja tilanteen ns. vaikeudesta. Sen sijaan, että olisivat nauraneet ivallisesti. Lapsihan tuppaa avaamaan suunsa ja ihmettelemään ääneen aina väärässä paikassa. Esim. lastentekopuuhista on hyvä kysellä vaikkapa kaupan kassalla ja erilaisista ihmisistä juuri silloin, kun niitä tulee vastaan. Varsinkin, jos näistä asioista ei ole puhuttu kotona. Toisaalta, olen täysin väärä ihminen arvioimaan, mikä on hermostuneisuutta tai missä menee jo rasismin raja. Kohteesta se tuntuu pahalta joka tapauksessa.
  •  
 Itse 80-luvun lapsena muistan erittäin hyvin ensikohtaamiseni tummaihoisen miehen kanssa. Toki televisiosta tuli Cosby show, Miami Vice ym. mutta elinympäristössäni ei ollut yhtä ainoatakaan ulkomaalaistaustaista. Hämmästys oli siis suuri, kun pitkä musta mies käveli sillalla vastaan, enkä voinut lakata tuijottamasta. Saman reaktion toki aiheutti myös mm. kirjavahiuksinen punkkari kaupan kassajonossa ja pyörätuolilla kulkeva  mies, jolta puuttui alaraajat ja varsinkin se yksi nainen, jolla oli silmälappu. Olin nimittäin satavarma, että hän oli merirosvo. Erilaisuus kiinnostaa ja miksi ei kiinnostaisi. Meidän vanhempien tehtävä on auttaa lasta hyväksymään erilaiset ihmiset ympärillänsä.
  •  
 Leon näki muutama viikko sitten kaupassa tytön, jolla oli useita lävistyksiä kasvoissaan. "Äiti, mitä tolla oli naamassa!?" Ja kun vastasin, että hänellä on koruja naamassa, sain päälle heti jatkokysymyksen: "äiti, miksi sillä oli koruja naamassa". Kerroin, että toiset pitävät niitä niin kauniina, että laittavat niitä myös naamaan, vähän niinkuin äiti laittaa korviin. Ei varmasti ollut täydellinen vastaus, mutta toisaalta tilanteeseen pääsee parhaiten kiinni heti juuri sillä hetkellä, kun lapsi ottaa asian puheeksi. Eikä lapsi tarvitse mitään syvällistä analyysiä lävistysten historiasta tai varsinkaan siitä, ovatko ne juuri minusta kauniita tai rumia. Tärkeintä on auttaa lasta näkemään, ettei erilaisuus ole paha asia ja vastata häntä askarruttaviin kysymyksiin nolostumatta!
Tänään hissiin tuli meidän kanssa pyörätuolissa istuva mies, jolle ei ilmeisesti ollut kehittynyt täydellisiä raajoja. Leon yritti ensin arvioida tilannetta vaivihkaa, muttei voinut lakata tuijottamista. Kieltämättä kuumottava tilanne, jossa pitäisi osata reagoida nopeasti. Hissi tietysti vielä jäi aluksi paikoilleen, mutta saimmepa ainakin syyn vaihtaa muutaman sanan kyseisen herran kanssa metron hissien toimivuudesta. Hissistä poistuttuamme, puhuimme Leonin kanssa siitä, että meitä on monenlaisia ihmisiä ja että kaikkia voi ja jopa pitää katsoa kohti, mutta ei saa jäädä tuijottamaan, koska se ei tunnu mukavalta.
Hetken päästä Leon kysyi, "miksi sillä miehellä ei ollut jalkoja".  Kerroin, että joillakin voi jo masussa kasvaessa jäädä joku ruumiinosa kehittymättä ja joillakin saatetaan joutua vaikka amputoimaan jalka, ja kysyin "mutta huomasitko, kuinka mukava se mies oli? Jalkojen puuttuminen, ei tarkoita etteikö nuo ihmiset voisi tuntea olla ja hengittää ihan niin kuin sinä ja minäkin". Keskustelusta kirposi monta uutta kysymystä. Puhuimmekin koko illan lähinnä siitä, mitä tapahtuu, jos ihmisellä ei ole pippeliä, mahaa, päätä, kättä jne. Kullanarvoisia keskusteluja, joita ei todellakaan kannata ohittaa.
Ja niitä kysymyksiä ihonvärin, hiusten ym. kumpuaa siitä huolimatta, vaikka lapsi olisi syntynyt monikulttuuriseen perheeseen . "Onko isi käynyt paljon rannalla, kun se on niin ruskea?" Kysyi esikoiseni olleessaan n.4-vuotias. Toisaalta kummitytöltäni kysyttäessä lasteni isän ulkonäöstä, hän kommentoi tämän olevan pitkä ja komea kuin kuningas. Värillä ei siis tuntunut olevan ulkonäössä edes merkitystä hänen kohdallaan.


  •  
Luin jokin aika sitten kiinnostavan artikkelin The Washington post-lehdestä, kuinka vanhemmat eivät aina uskalla kuvailla lapsilleen toisia ihmisiä heidän ihonvärinsä mukaan. Toki rasistinen profilointi onkin väärin, mutta toisaalta on erityisen tärkeää selittää lapselle, miksi joku näyttää erilaiselta kuin toiset. Varmasti ei ollut tarkoitus yllyttää vanhempia tekemään numeroa jonkun erilaisuudesta, mutta toisaalta ihonvärin mainitseminen ei myöskään ole pahasta. Ainakaan, jos sitä ei sanota rasistisessa yhteydessä. Lehtijutun mukaan, lapsi saattaa ajatella, että toisenlaisissa ihmisissä on jotain vikaa, mikäli vanhemmat hyssyttelevät ja kiertävät kysymykset erilaisuudesta. Siksi siis nimenomaan ne suorat ja totuudenmukaiset vastaukset lasten kysymyksiin olisi tärkeitä. Artikkelissa mainittiin, että useat valkoiset Amerikkalaiset eivät ole keskustelleet laisinkaan erilaisuudesta tai roduista lastensa kanssa, koska se ei ole heillä ongelma.
Kiinnostavan asiasta tekee se, että huolimatta vanhempien myötämielisestä suhtautumisesta muita rotuja kohtaan, jopa puolet 5-7 vuotiaista valkoisista tutkimukseen osallistuneista lapsista ei tienneet, miten heidän vanhempansa suhtautuisivat, jos heillä olisi ystävä toisesta rodusta ja jopa 35 prosenttia lapsista ajatteli, etteivät vanhemmat pitäisi siitä. 
Tosiasiassahan tiukan paikan tullen, moni ei varmasti oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa tai vastata lapselle, vaikka ei itse kokisikaan olevansa millään tavoin rasisti vaan peräti ajattelisi ehkä olevansa hyvinkin suvaitsevainen kaikkia ihmisiä kohtaan. Mutta on myös hyvä muistaa, että  jos lasten tiedonlähteenä toimii ainoastaan elokuvat ja tv-sarjat, tai pahimmillaan tietysti jopa netin propagandasivustot, saattaa käsitys esimerkiksi tietyistä etnisistä ryhmistä muovautua tosi vääristyneeksi. Aasialaiset ovat pesulatyöntekijöitä, afrikkalaiset siivoojia, nälänhädässä kärsiviä  tai huumeita myyviä kulman kasvatteja, venäläiset vodkaa juovia tappajia ja asekauppiaita, saamelaiset juoppoja jne.. Stereotypioita riittää, enkä haluaisi oman lapsen tekevän päätelmiä vain median kautta.
  •  

Mun mielestä kertoo todella paljon tämänkin päivän asenteista, että Aronin rinnakkaisluokkalainen poika (kutsutaan tässä vaikka Lucakseksi) ei kolmannen luokan kevääseen mennessä ollut ikinä tullut kutsutuksi kenenkään syntymäpäiville. Tuntui epäreilulta, että oma lapsi saa välillä kutsuja ovista ja ikkunoista, eikä aina mitenkään pääse edes osallistumaan ja toista ei huolita  mukaan ollenkaan.

Lucas vaikutti muutaman kerran hänet tavattuani tosi mukavalta, äärimmäisen hyväkäytöksiseltä, aurinkoiselta ja ehkä vähän varaukselliselta. Syitä voisi siis etsiä vaikka Lucaksen ujoudesta, mutta syy voi yhtä hyvin löytyä synttärikutsujen saamattomuuteen hänen vanhempiensa maahanmuuttajataustasta.
Viime keväänä Lucas sai Aronilta kutsun kaverisynttäreille ja oli siitä tosi onnellinen. Harmi vain, että hän oli synttäreiden aikaan juuri matkalla. Mutta jo ajatus kuulumisesta joukkoon ja olevansa kuin muut oli varmasti hänelle tärkeä. Helmikuussa ystävänpäivänä Aron piti myös huolta, että molempien luokkien pojat huomasivat käydä kirjoittamassa myös Lucaksen "kiva kaveri sydämeen" hänestä kivoja positiivisia juttuja.
Olemme myös paljon keskustelleen viime aikoina nimittelystä ja siitä, että nimittelyn kohde saattaa nauraa mukana, koska ei halua näyttää, että se sattuu. Siksi kannattaakin miettiä, haluatko itse itseäsi kutsuttavan omalla nimellä vai siitä muokatulla pilkkanimellä tai vaikka Pellenä, Homona, Mursuna, Niggana jne. Asian pohtiminen tältä kantilta voi auttaa ymmärtämään kaverinkin tunteet helpommin.
Koulun alettua tänä syksynä Aron tuli onnellisena kotiin ja kertoi, että Lucas on saanut nyt monta uutta kaveria. Olin siitä niin liikuttunut ja jopa ylpeä, etten pystynyt kunnolla edes puhumaan. En todellakaan koita väittää,  etteikö Aronille tapahtuisi ylilyöntejä, sillä niitä tapahtuu siinä missä muillekin kymmenenvuotiaille, mutta on sillä sentään sydän paikallaan.
  •  
Uskon, että lapsi oppii suvaitsevammaksi, jos hän on tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa pienestä pitäen Mutta jos siihen ei ole mahdollisuutta, yksi hyväksi havaittu tapa opettaa lapselle suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta on lukea yhdessä kirjoja, joissa esiintyy erilaisia ihmisiä ja puhua siitä, miksei maailmassa kaikki näytä samalta. Kannattaa myös muistaa, että vaikka kirjat, joissa esitetään ihmisiä "omissa" elinympäristöissään on hyviä, ehkä jopa tärkeämpää on lukea satuja ja katsoa elokuvia, joissa esiintyy kaiken värisiä ja näköisiä ihmisiä, mikä ns. normalisoi erilaiset ihmiset.
Tiivistäisin koko pitkän ja sinne tänne pomppivan luritukseni näin:
"Joku on saattanut  periä piirteensä  vanhemmiltaan synnyinmaassaan ennen adoptiota Suomeen, toisen isä on alun perin afrikkalainen ja hänellä on siksi tummempi iho ja erilaiset hiukset kuin sinulla. Kolmas taas on voinut kohdussa kasvaessaan saada kehityshäiriön ja näyttää siksi erilaiselta. Vaikka olisikin ulkoisesti erinäköinen, meistä jokainen on silti ansainnut elää ihan yhtä rakastettuna ja arvostettuna kuin sinäkin. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen."

Nyt kiinnostaisikin tietää, mitä itse ajattelet erilaisuuden opettamisesta tai millaisiin vaikeisiin/hassuihin tilanteisiin olette lasten kanssa joutuneet?
Ps. tätä vielä viimeistellessäni Aron toi koulusta terveisiä, että opettaja oli kysynyt josko hän voisi olla yhden luokkatoverin "tukihenkilö", jolle tämä voisi kertoa, jos häntä nimitellään. (kynnys kertoa kaverille on siis matalampi kuin kertoa opettajalle). Tämä siksi, koska kyseinen luokkakaveri koki, että Aron on niin kiva, eikä kiusaa ketään. Arvatkaa olenko itkeä pillittänyt tätä koko päivän. Jokaisella koululuokalla ja päiväkotiryhmässä pitäisi olla ainakin yksi "Aron" ja olen ylpeä, että olen tämän yhden Aronin äiti.


 

Comments

Popular Posts